Teksti: Niko Seppä | Kuvat: Pixabay

Haastattelu on julkaistu Heijastuksen numerossa 5/2019 hengellistä väkivaltaa käsitelleen artikkelin yhteydessä.

Mirja vietti 2000-luvun alussa muutaman kuukauden vaihto-oppilaana Keski-Euroopassa. Tuona aikana hän kertoo liittyneensä ”omituiseen seurakuntayhteisöön”. Kaikki alkoi kuitenkin ihastuksen tunteiden siivittämänä.

”Olin sinne mennessäni ehtinyt olla uskossa vasta vuoden ajan.”

Hyvin pian ihmiset ja heidän kanssaan jaettu elämäntapa tuli Mirjalle rakkaaksi. Hän myös ystävystyi paremmin erääseen toiseen suomalaiseen.

Kaksikko päätti Suomeen palattuaan osallistua yhteisön Suomen-solun perustamiseen.

”Kun palasin Suomeen, tein elämässäni useita muutoksia. Muutin muun muassa toiseen kaupunkiin.”

Solun eli pienen paikallisryhmän istuttajat saapuivat Suomeen niin ikään Keski-Euroopasta, josta liikehdintä oli saanut alkunsa 1990- ja 2000-lukujen taitteessa. Mirja oli liikkeessä mukana viisi vuotta.

Alueellisia ryhmiä oli eri puolella Eurooppaa, Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa.

 

Mirjaa oli ehditty varoittaa yhteisön erikoisista piirteistä, mutta varoitukset eivät heti saaneet häntä heräämään tilanteen vakavuuteen.

”Ei käynyt aluksi pienessä mielessäkään, että siinä olisi ollut mitään epätervettä. Lopulta tilanteen valjettua osalle meistä, jättäydyimme pois toiminnasta. Suhteet kansainväliseen yhteisöön katkesivat.”

Teologisten näkemyserojen käynnistämä yhteisöstä irtautuminen kesti kokonaisen vuoden. Se tosin oli vasta pidemmän tervehtymisprosessin ensimmäinen askel.

”Jälkikäteen ymmärsin, että yhteisön pelastusoppi ei ollut kunnossa. Opetettiin, että jollet elä elämääsi yhtä nuhteettomasti ja antautuneesti kuin apostoli Paavali, sinulla ei ole mitään asiaa taivaaseen.”

”Muut seurakunnat olivat kuulemma oikeilla jäljillä, mutta silti pielessä.”

Lahkon opetus sisälsi piirteen, jonka mukaan evankeliumia tuli saarnata paitsi uskosta osattomille myös kristityille.

”Tämä sanoma on jotakin ihan uutta”, Mirja ja muut saivat kuulla.

”Muut seurakunnat olivat kuulemma oikeilla jäljillä, mutta silti pielessä”, hän sanoo.

 

Toinen Mirjaa ja muita pois lähteneitä satuttanut piirre uskonnollisessa lahkossa oli sen hierarkkisuus ja vaatimus kuuliaisuudesta.

”Johtohahmot, etenkin seurakunnan perustajahahmo, olivat suurin piirtein Jumalasta seuraavia. Mitään ei saanut kyseenalaistaa.”

Yhteisön jäsenet velvoitettiin tekemään kaikki, mitä heidän käskettiin tehdä – oli se sitten kuinka hölmöltä kuulostavaa tahansa.

”Naisilla ei ollut minkäänlaisia johtotehtäviä. He olivat täysin ’veljien’ vallan alla.”

Vaikka erikoisiakin käskyjä annettiin, laittomuuksiin ketään ei silti kehotettu.

”Esimerkiksi rahaa ei koskaan kiristetty.”

Liikkeen jäsenet ympäri maailman kokoontuivat joka vuosi kansainväliseen konferenssiin. Paikalle saapui parhaimmillaan parisen sataa jäsentä. Tapahtuman päätteeksi seurakunnan omavaltainen johtaja jakeli joillekin osallistujille elämää muuttavia käskyjä.

”Johtaja sitten julisti heille, että ’te menette siihen ja siihen maahan lähetystyöhön’.”

”Joidenkin henkilöiden käskettiin nousta yleisön joukosta seisomaan. Johtaja sitten julisti heille, että ’te menette siihen ja siihen maahan lähetystyöhön.'”

Mirja ei tiennyt, oliko nousijoiden kanssa koskaan sovittu etukäteen lähetystyöhön lähettämisestä.

”Mielestäni joskus ne toimeksiannot tulivat ihmisille yllätyksenä. Joskus käskyt koskivat kokonaan toisia mantereita.”

 

Hän kertoo, että sairaasta yhteisöstä pois jääminen oli ristiriitainen kokemus.

”Liikkeellä oli kyllä valtavat tunteet. Oli kuin minua olisi revitty kahtaalle.”

Lahkosta irtautuminen nytkähti liikkeelle, kun Mirjan Suomen-solun lähiesimies alkoi epäillä, että liikkeessä kaikki ei taida olla ihan kohdallaan.

”Se aiheutti minussa suuren sisäisen ristiriidan ja hengellisen kriisin. Se oli vaikeaa aikaa, ja minun piti tehdä vaikeita päätöksiä. En kuitenkaan ole katunut yhtään liikkeestä lähtemistä, vaikka menetin monta ystävää.”

Parantumiseen ja asioiden käsittelyyn kului kaikkiaan kolme–neljä vuotta. Mirjan mukaan hänelle on voinut jäädä kauaskantoisempiakin psyykkisiä vaikutuksia, mutta niitä voi olla hankala arvioida.

”Podin pitkään tunnetta, että minua ja kokemuksiani ei kukaan voi ymmärtää. Kuinka voisikaan, kun en itsekään ymmärtänyt, missä hukassa olin.”

Mirja ei voinut luottaa pitkään aikaan hengellisiin johtajiin. Myös hänen jumalakuvansa oli rikki.

”En ymmärtänyt ollenkaan Jumalan armoa ja rakkautta.”

 

Vielä haavoilla ollessaan Mirja löysi onnekseen hyvän ja rakentavan hengellisen yhteisön, joka alkoi tukea hänen toipumistaan.

Kuitenkin pian hän törmäsi uusiin ongelmiin, sillä hengellinen väkivalta ja sitä seurannut prosessi kasvatti hänelle tuntosarvet epäterveen opetuksen havaitsemiseen.

”Alkuun olin hyvin herkkä huomaamaan, jos opetuksessa oli jotain epäselvää. Sitä oli kuitenkin vaikeaa ottaa puheeksi, koska kriittisyyttäni ei ymmärretty. Sanottiin, että kyllä sinun nyt pitää pystyä luottamaan puhujaan.”

”Joudun miettimään tarkasti ne tilanteet, joissa uskallan avautua, jotta kokemuksistani olisi joillekin aidosti hyötyä.”

Vaikka valoisiakin vaiheita on tullut eteen, varovaisuus on tullut Mirjan elämään jäädäkseen.

”Ihmiset kyllä usein kiinnostuvat, jos saavat kuulla minun tarinani. Mutta he eivät todellakaan ymmärrä kokemuksiani. Joudun miettimään tarkasti ne tilanteet, joissa uskallan avautua, jotta kokemuksistani olisi joillekin aidosti hyötyä.”

Kansainvälisesti toimiva uskonnollinen lahko vääristi suomalaisen Mirjan jumalakuvan, ja altisti hänet psyykkiselle ja hengelliselle manipulaatiolle. Muutaman vuoden aikana tapahtuneet asiat rikkoivat hänen luottamuksensa uskonnollisiin johtajiin, jopa laajemmin ihmisiin. Onnekseen Mirja löysi kuitenkin armollisen yhteisön, jossa toipuminen sai alkaa. Kaikki hengellisen väkivallan jäljet häviävät tuskin koskaan.