Teksti ja artikkelikuva: Niko Seppä

Artikkeli on julkaistu Heijastuksen numerossa 2/2019.

Vielä 1970-luvulla monenlainen opiskelija-aktivismi ja erilaiset liikkeet muovasivat julkista tilaa. Maaperä oli otollinen dynaamisille toimijoille, joiden käyttövoimana oli nuorten halu muuttaa maailmaa.

Helsinkiläinen teologian opiskelija, nykyinen pastori Jukka Valkama tutki Navigaattoreita omassa opinnäytetyössään Navigaattorien opetuslapseusnäky ja sen toteutuminen Suomessa, joka valmistui tammikuussa 1996. Hän tarkasteli ilmiötä myös sisältä käsin.

Edeltävä vuosi oli vaikea, sillä liike päätettiin lopettaa yhdeltä osaltaan sisäisten erimielisyyksien, toisaalta kiusallisten paljastusten, vuoksi. Jäljelle jäi paitsi kosolti hyvää opetusta keränneitä innokkaita opetuslapseuttajia, myös lakihenkiseksikin moititun menetelmäopetuksen haavoittamia yksilöitä. Olisiko haavat voitu välttää?

Navigaattoreiden perustajan Dawson Trotmanin kerrotaan olleen dynaaminen ja innostava henkilö. Hän oli vaikuttunut potenssissa etenevän moninkertaistumisen ideasta. Hän laski, että mikäli alkutilanteen yksi kristitty voittaisi kuuden kuukauden kuluessa uuden kristityn, ja opettaisi hänet toimimaan samoin, koko maailma olisi voitettu evankeliumille 15 ja puolessa vuodessa.

Tämä moninkertaistumisen idea ohjasi hänen toimintaansa, mutta ei ilman realismia. Hän näet opetti Valkaman mukaan, että kyseessä oli ainoastaan teoreettinen malli, eikä se toimisi sellaisenaan käytännössä.

Joka tapauksessa ihanne ohjasi Trotmania, ja sai hänet omaksumaan entistä vahvemmin muun muassa ”täydellisen itsekurin” merkityksen sielujen voittamisessa ja uskonelämässä yleensä.

Valkaman mukaan eräs navigaattorinäyn keskeisistä periaatteista oli täydellinen antautuminen Jumalalle. Se ilmeni hänen tinkimättömässä seuraamisessaan ja sitoutumisessa Raamatun periaatteisiin. Liikkeen oppaissa muotoiltiinkin: ”If you don’t have it, don’t preach it”.

Liikkeen oppaissa muotoiltiinkin: ”If you don’t have it, don’t preach it”.

Siis, mikäli kristitty julistaja tai opettaja ei itse ollut omaksunut saarnaamaansa asiaa, hänen ei tulisi ensinkään puhua siitä toisille.

Liikkeen opetuksen mukaisesti johtajien tuli olla tosissaan (down to business), esimerkillisiä (pacesetting), kohtaamisissaan henkilökohtaisia (man to man), suorittaa jälkihoito (follow up), osallistua opetuslasten määrän moninkertaistamiseen (multiplication) ja lopulta tuottaa uusia moninkertaistujia (producing reproducers).

Suhtautuminen Navigaattorit-järjestöön vaihtelee haastattelemieni toiminnassa mukana olleiden henkilöiden kesken. Yhteistä näyttää olevan kokemusten ristiriitaisuus.

Emeritusprofessori Matti Leisola. Kuva: Leisolan kotialbumi.

Bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisola on tunnettu älykkään suunnittelun idean kannattaja ja evoluutiokriitikko, mutta hänen vaikutusalansa ulottuu myös seurakuntia tukevaan julistustyöhön. Leisolan ja hänen vaimonsa johtama raamattupiiritoiminta on koonnut yhteen 40 vuoden aikana liki 400 ihmistä.

”Olin mukana Navigaattoreissa vuosina 1972–1976, jolloin opiskelin Otaniemessä.” Leisolan kertoman mukaan mukana oli myös esimerkiksi maatalous- ja metsätieteen opiskelija, nykyinen riistaeläintieteen dosentti Lennart Saari.

Leisola arvioi, että ilman Navigaattorit-järjestön Suomeen lähettämää Paul Lappalaa moni asia hänen ja vaimonsa elämässä olisi toisin. Lappala oli kanadansuomalaisen luterilaisen pastorin poika, ja siksi sopiva henkilö tukemaan juuri Suomessa tehtävää työtä.

Lappalat muuttivat Suomeen elokuussa 1970. Leisolat tutustuivat pariskuntaan kaksi vuotta myöhemmin. Alkoi syvenevä ystävyys, jota rakennettiin muun muassa raamattupiirissä.

”Opin kaikki olennaiset hengelliset asiat Paulin ja hänen vaimonsa kautta. Paulin suunnaton tietomäärä ja ymmärrys Raamatusta oli tärkeää. Hän myös auttoi minua opiskelemaan Raamattua.”

Sitten tapahtui jotain yllättävää.

”Vuonna 1974 Paul vaimoineen kutsuttiin takaisin Kanadaan. Syyksi paljastuivat Suomen ’navien’ sisäiset ongelmat”, Leisola kertoo. Lappalan maaesimies ei muun muassa hyväksynyt sitä, että Lappala teki työtä avioparien kanssa. Maaesimiehen omalla suuntautumisella lienee ollut Leisolan mukaan osuutta asiaan.

”Hän ei sietänyt avioparityötä.”

Paul Lappalan ominaisuudet tekivät Leisolaan vaikutuksen senkin vuoksi, että vaikka Lappala oli ollut tietoinen liikkeen sisällä olleista ongelmista, hän ei levitellyt niitä toisille. ”Häntä voi kutsua hengelliseksi isäksi.”

Tietysti voi kysyä, eikö ongelmista kertominen olisi voinut puhdistaa ilmaa ja saada aikaiseksi tarvittavaa sisäistä keskustelua.

”Olin vielä löysästi mukana Navigaattoreissa pari vuotta, kunnes jäin kokonaan pois”, Leisola muistelee.

”Toiminnassa näytti ainakin jossain määrin unohtuneen se, minkä Pietari ilmaisi (1. Piet. 5:2–3): ’- – kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan – – ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina’.”

”Oli tuntuma, että koko ajan oli jonkinlainen vaatimus päällä. Lopulta minut erotettiin Navigaattoreiden työstä”, hän kertoo.

”Navigaattorit tekivät samantapaista työtä kuin Campus Crusade for Christ, joka on koululais- ja opiskelijatyötä tekevä järjestö, mutta Navigaattoreiden toimintaperiaatteet ja menetelmät olivat toisenlaisia, ehkä systemaattisempia”, Leisola sanoo.

Toisinaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden ihanne iskostettiin nuoriin niin syvälle, että joillekin siitä muodostui omat voimavarat ylittävä vaatimus. Jotkut eivät ole toipuneet siitä vielä tänäkään päivänä.

”Kai minä menin jotenkin pilalle”, nimettömänä pysyttelevä lähteemme kertoo. Hänen puheestaan saa käsityksen, että navigaattorinuorten parissa kehittyi korkeat, mutta ei aina armolliset, laatuvaatimukset hengelliselle johtajuudelle.

”Vanhemmat navigaattorit antoivat mallin tekemisestä ja sitoutumisesta ja tukivat voimakkaasti, kun uusi navigaattori alkoi itse toimia näin. Merkkinä näyn sisäistämisestä ja kristittynä kasvamisesta pidettiin sitä, että henkilö alkoi toimia – – Kaikkein arvostetuinta oli hengellinen johtaminen, vastuun ottaminen hengellisestä toiminnasta”, Jukka Valkama selittää tammikuussa 1996 julkaistussa opinnäytteessään.

”Kaikkein arvostetuinta oli hengellinen johtaminen, vastuun ottaminen hengellisestä toiminnasta”, Jukka Valkama selittää.

Tätä juttua varten haastateltu kokemusasiantuntija huomauttaa, että vaikka toiminnassa puhuttiin paljon käytännössä tekemisestä, siitä näytti puuttuvan syvällisyys. Ulkoa opetellut raamatunlauseet saattoivat olla monille läpi elämän kantavaa pääomaa, mutta ulkonaisena toisteluna ne eivät ilman muuta kasvattaneet ihmisen luottamusta ja uskoa Jumalaan.

Nimettömän haastateltavamme kokemuksista välittyy tietynlainen valikoivuus: Jotkut Jeesuksen seuraamiseen kuuluvat asiat näyttivät olevan tärkeämpiä kuin toiset. Ei esimerkiksi painotettu hiljaisuuden, vetäytymisen ja rukouksen merkitystä osana oman hengellisen elämän hoitoa.

”Navigaattorit pelasivat koripalloa Helsingin NMKY:n salissa, mutta peli oli riitaisampaa kuin maallisissa piireissä. Minusta uskon pitäisi tehdä ihmisistä reiluja eikä pikkuasioiden näpertelijöitä”, hän arvioi Heijastukselle.

Hänen mielestään hengellisten harjoitteiden ja sitoutumispuheen taakse näytti kapseloituneen myös hengellistä keskenkasvuisuutta, joka ei ymmärtänyt tai osannut kohdata ihmisen heikkoutta ja tarvitsevuutta.

”Uskoon tullutta henkilöä ei saisi painostaa suorituksiin, vaan hänen on annettava levätä uskossa. ’Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä’ (Rm. 14:1). Näin he opettivat, mutta kohdallani näin ei tapahtunut, vaan vaatimustaso kasvoi.”

”’Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä’ (Rm. 14:1). Näin he opettivat, mutta kohdallani näin ei tapahtunut, vaan vaatimustaso kasvoi.”

Navigaattoritoiminta veti luonnollisesti puoleensa vahvoja ja määrätietoisia persoonia. Mukaan kutsuttiin myös herkempiä ja sisäiseltä maailmaltaan rikkaampia henkilöitä, joihin hengellisellä treenausohjelmalla ei aina ollut toivottua vaikutusta.

”En voi yhtyä tähän laajemmassa mielessä”, Matti Leisola kommentoi kritiikkiä, mutta myöntää, että yksittäisiä ylilyöntejä on tapahtunut, eikä Amerikasta suoraan kopioitu konsepti aina tuottanut tavoiteltua lopputulosta.

”Täytyy huomata, että moni sen ajan navigaattorikoulutuksen läpi käyneistä jatkaa edelleen hengellistä työtä. Ilman siellä saamaani tukevaa hengellistä jalkaa en olisi tässä”, hän painottaa. Navigaattoreiden sisäiset ongelmat alkoivat paljastua hänelle vasta Lappalan lähdön jälkeen.

”Aikanaan tapasin Amerikassa Navigaattoreiden johtajan. Kerroin ongelmista, kuten miten väärin erästä ystävääni oli kohdeltu.” Leisola ei halua avata tarkemmin, millaisesta väärinkohtelusta oli kyse, mutta mainitsee: ”Hengellistä väkivaltaa.”

Navigaattoreihin tuli kutsua ihmisiä, jotka olivat tosissaan uskonsa kanssa. Heihin epäilemättä lukeutui monia suomalaiskansallisesti tunnollisia ihmisiä.

”Meillä nuorilla ihmisillä oli elämässä monta ajankohtaista ja isoakin asiaa mietittävänä. Sellaisia olivat opiskelujen loppuunsaattaminen, puolison löytäminen, ammatillinen suuntautuminen ja yleensä aikuiseksi kasvaminen. Annoimme itsestämme hyvin paljon navigaattoritoimintaan. Jälkeenpäin ajatellen osa meistä antoi liikaa”, kokemusasiantuntijamme muistelee ja tulkitsee kokemaansa.

Pastori Jukka Valkama.

Myös Valkama tulkitsee gradussaan: ”Kristillisten järjestöjen kentässä Suomen Navigaattorit olivat tunnettuja erityispiirteistään, esimerkiksi Raamatun jakeiden ulkoaopettelusta ja tiukasta seurustelukäytännöstä. Sekä Navigaattorit itse että muut puhuivat Navigaattorien tavasta tehdä asioita. Omaleimaisen ja jäseniä sitovan uskonnollisen kulttuurin muodostumiseen Suomessa vaikutti esimerkin ihanne ja mallioppimisen käytäntö”.

Navigaattoreiden perustajahahmo Dawson Trotman oli itse vaikuttunut amerikkalaisen, 1800-luvulla vaikuttaneen herätyssaarnaajan D. L. Moodyn opetuksista. Moody näet väitti, että ”Jumala voi tehdä mitä tahansa miehen kautta, joka on täysin antautunut hänelle”. Nuori Trotman asetti itselleen tavoitteeksi ”olla tuo mies”. Tavoite jalostui Valkaman mukaan myöhemmin sellaiseksi, että hän halusi tehdä muistakin uskovista kaltaisiaan.

”Hänen [Trotmanin] tavoitteensa oli kaksiosainen: laajentaa itse navigaattorityötä ja kouluttaa miehiä viemään näitä periaatteita muihin järjestöihin”, Valkama kirjoittaa gradussaan.

Trotmanin mielestä näet uusien moninkertaistujien tuottaminen oli uusitestamentillinen periaate, joka oli joutunut hukkaan.

Trotmanin mielestä uusien moninkertaistujien tuottaminen oli uusitestamentillinen periaate, joka oli joutunut hukkaan.

Kun Navigaattorit saapui Suomeen 1970-luvun alussa, konseptia ei juurikaan sopeutettu suomalaisiin oloihin. Amerikkalaista opetuslapseusnäkyä ryhdyttiin istuttamaan sellaisenaan. ”Suomalaiset Navigaattorit sopeutuivat siihen”, Valkama tiivistää. Sopeutuminen koski Valkaman mukaan niin toimintatapoja kuin opetuksen sisältöä.

”Liike tähtäsi yliopistokoulutettuihin progressiivisiin tyyppeihin. Joillekin se oli rankentava ja hyvä, mutta erityisesti sellaisille, joiden elämässä oli jonkintyyppistä haurautta, kuten mielenterveyden ongelmia, se ei ollut hyvää lääkettä.”

”Opetus Jumalan armosta ei ollut aina kaikissa tilanteissa riittävän selkeästi esillä”, itsekin naveissa vaikuttanut Valkama toteaa.

Valkaman mukaan Navigaattorit ei ollut sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan. ”Se oli eräänlainen ongelma. Myös suorittaminen ja tekeminen oli siellä keskustelunaihe ja kysymys.”

”Amerikassa järjestön missio tiivistyi neljään asiaan: evankelioiminen, opetuslapseuttaminen, varustaminen ja lähettäminen.”

Valkama kertoo lähettämisvaiheen tarkoittavan jonkin kirkkokunnan yhteyteen lähettämistä. ”Navit eivät opettaneet esimerkiksi kasteesta ja ehtoollisesta juuri tästä syystä.”

”Opetuslapseusnäky oli metodinen polku, jossa keskityttiin Raamattuun. Haluttiin opettaa nuorille raamatullisen uskon ja elämäntavan periaatteet.”

Valkaman mukaan Navigaattorit halusi varustaa osallistujia ihmisten kohtaamiseen. Kuinka on mahdollista, että Navigaattorien johtajat eivät huomioineet riittävästi erilaisia persoonallisuuksia?

”Eri asiat toimivat yksillä, mutteivät toisilla. Varsinkin monet meidän luterilaisten herätysliikkeiden ihmisistä kokevat tämäntyyppiset asiat ahdistavina. Ihmisten tukeminen ei muutenkaan ollut perinteistä luterilaista sielunhoitoa. Se oli yhdessä kasvamista, varustamista ja valmentamista.”

”Ihmisten tukeminen ei muutenkaan ollut perinteistä luterilaista sielunhoitoa. Se oli yhdessä kasvamista, varustamista ja valmentamista.”

Hyvin paljon riippui myös ”valmentajan”, tässä tapauksessa raamattupiirin vetäjän, painotuksista, mihin suuntaan kompassin neula alkoi osoittaa osallistujien elämässä.

”Osa vetäjistä oli hyvinkin progressiivisia.”

Valkaman käyttämä termi progressiivinen viittaa eteenpäin pyrkivään asenteeseen, jossa haluttiin saada aikaan kehittymistä ja näkyviä tuloksia mukana olevien ihmisten elämässä ja käyttäytymisessä.

”Oli vaikkapa hyvinkin progressiivisia ekonomeja, joilla rima saattoi olla kovinkin korkealla. Hengellistäkin väkivaltaa kyllä tapahtui”, hän myöntää.

”Tämä juttu ei ollut Suomessa oikein minkään organisaation alla. Se ei oikein löytänyt täysin luontevia suhteita luterilaiseen kirkkoon. 1970-luvulla täysin maallikoiden johtama, innostuneiden raamattupiirinvetäjien joukko ei tuntunut saavan seurakunnista mielekkäitä hommia. Ajateltiin, että tämä saattoi olla dogmaattisesti epäilyttävää touhua, jolle ei haluttu antaa varauksettomasti tilaa.”

Koska liikkeessä korostettiin hengellistä ohjaussuhdetta, kävi niin, että nuorille ihmisille tuli hyvin paljon hengellistä ja henkistä valtaa. Kaikki eivät käyttäneet sitä hyvin.

”Joidenkin ihmisten elämään sanottiin [valmiita] ratkaisuja.”

Navigaattorien toiminnassa havaituista puutteista huolimatta moni haastateltavista korostaa myös sen laaja-alaista myönteistä vaikuttavuutta.

”Enemmän koen ongelmaksi, että uskovat hengailevat keskenään ilman minkäänlaista henkilökohtaista ohjaussuhdetta. Olemme esimerkiksi omassa raamattupiirissämme käyneet jokaisen Uuden testamentin kirjan läpi jae jakeelta. Mielestäni tärkeintä ei ole käytetty menetelmä, vaan se, että ihmiset kiinnittyvät Kristukseen”, Matti Leisola painottaa.

”Navigaattorit pelastivat minut aikanaan karismaattisesta vouhotuksesta. Siihen aikaan Suomeen tuli karismaattinen aalto, jossa keskityttiin tunteisiin ja kokemuksiin. Se ruokki muun muassa Jalovaara-ilmiötä. Joka puolella syntyi pieniä karismaattisia ryhmiä, kun ei ollut mitään, mihin kiinnittyä”, emeritusprofessori muistelee.

Tietojemme mukaan Navigaattorien työn jatkamisesta Suomessa on käyty viime vuosina keskustelua.

Navigaattorien työn jatkamisesta Suomessa on käyty viime vuosina keskustelua.

Eräs keskustelun alullepanijoista on Kirkkohallituksessa työskentelevä pastori Pekka Rehumäki, joka toimi ennen nykyisiä tehtäviään muun muassa Kempeleen seurakunnan kirkkoherrana.

”Kasvatimme kokonaan omaa toimintaa, emmekä halunneet olla kenellekään velkaa tai kalastella muiden järjestöjen ihmisiä – emme myöskään aktiivisesti rekrytoineet seurakuntanuoria, vaikka itsekin olin sellainen”, Rehumäki luonnehtii.

Hänen mukaansa toimintaan kutsuttiin erityisesti sellaisia nuoria, jotka olivat kokeneet vastikään uskonnollisen murroksen, eivätkä siten olleet ehtineet sitoutua muualle.

Navigaattorien Suomen-järjestö perustettiin vuosien 1981–1982 aikana. Samoihin aikoihin liikkeen taloudellinen tilanne salli palkattujen työntekijöiden kutsumisen.

”Olin itse ensimmäinen, joka alkoi saada navityöstä palkkaa”, hän sanoo puhelinkeskustelussa. Palvelupaikaksi tuli Turku.

Muita työntekijöitä olivat muun muassa Arto Valkeapää (Jyväskylä), Mikko Loikkanen (Helsinki) ja Jyri Lehtinen. Työntekijöihin kuului myös muutamia ulkomaisia naisia.

”Kyllä ja ei”, hän vastaa kysymykseen, yritettiinkö toimintaa sopeuttaa Suomen oloihin. Juuri suurten opiskelijaliikkeiden olemassaolo loi navigaattorinäylle otollisen kasvualustan.

”Kuitenkin kaikki olivat nuoria ja kaikki tapahtui hirveän nopeasti. Olimme hädin tuskin kolmekymppisiä, kun jouduimme vastuuseen liian suurista asioista. Ei ollut tarpeeksi vakiintuneen toimintakulttuurin kautta saatavia suojaavia tekijöitä”, hän myöntää.

”Toiminnan lopettaminen vuonna 1995 tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta tilanteessa, jossa ilmi tulleet väärinkäytökset uhkasivat hetkenä minä hyvänsä kaatua päällemme. Jos navit vielä joskus toimivat, toiminta tulisi kytkeä seurakunnalliseen viitekehykseen.”

 

Pastori Pekka Rehumäki. Kuva: Rehumäen kotialbumi.

Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta (KJY) -yksikön johtaja Pekka Rehumäki, milloin olette ollut mukana Navigaattoreissa? Millaista aikaa se oli?

”Olin itse mukana vuosina 1971–1992, kunnes siirryin papin töihin. Senkin jälkeen toimin vapaaehtoisena toiminnan päättymiseen saakka. Järjestöt ja liikkeet, kuten KRS ja OPKO olivat tuohon aikaan suuria. Monet osallistuivat useiden järjestöjen toimintaan.”

Mitä seikkoja toiminnassa muistelette lämmöllä?

”Näin sen, mikä valtava potentiaali on aivan tavallisissa ihmisissä, seurakunnan jäsenissä. Mikä vaikutus on sillä, että luotetaan ja annetaan vastuuta. Tällainen suhtautumistapa muuttaisi kirkon elämän tänäkin päivänä.”

Mikä on teidän käsityksenne opetuslapseusliikkeessä esiintyneestä hengellisestä väkivallasta?

”Kyllähän siinä on varmasti paljon virheitä tehty – itsekin. Riski oli etenkin into, jonka rinnalla ei ollut riittävää kokemusta. Kuitenkin raamattupiirien vetäjissä oli myös sielunhoitoon erikoistuneita henkilöitä.”

”Navien lopettaminen kiteytyi kuohuntaan vuonna 1994, jolloin tuli ilmi seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, jotka johtivat suoraan Suomen-työn pitkäaikaiseen johtajaan. Tapauksesta oli aikanaan Heli Karhumäen juttu Ilta-Sanomissa.”

”Vuosina 92–94 perustettiin aluksi yhden henkilön selvitysryhmä, joka alkoi tutkia missä ja kuinka paljon hengellisesti tai muulla tavoin haavoitettuja oli. Uhreille tarjottiin terapeutin apua.”

Tavoititteko kaikki halukkaat näiden korjaavien toimenpiteiden piiriin?

”Kyllä heitä tavoitettiin useita. Itse en ollut enää siinä asemassa, että olisin tuntenut tarkemmin näitä vaiheita.”

Vieläkö jonain päivänä Navigaattorit varustaa Suomen nuoria?

”Olen itse aktiivisesti selvitellyt mahdollisuutta. Joskus ajattelen: ’Olisipa tähän tai tuohon hommaan tarjolla naveja.’ Työmatkoilla olen kuulostellut, onko paikalla vanhoja naveja, ja millaiseksi näky on vuosikymmenten kuluessa kehittynyt.”

”Esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa Navigaattorit toimii edelleenkin.”