On väitetty, että eläisimme totuuden jälkeistä aikaa. Aikaamme sävyttävät erilaiset vaihtoehtomediat ja sosiaalisessa mediassa leviää mitä erilaisimpia väitteitä. Kysymyksessä jos toisessa on syntynyt erilaisia leirejä, joiden suhteet eivät välttämättä ole lämpimät. Tällaisen keskellä voi olla hämmentynyt olo. Mihin voi luottaa?

Teksti: Heikki Hynninen | Artikkelikuva: Adobe Stock (kirjoitus on julkaistu Heijastuksen numerossa 4/2019)

Relativismin houkutus

Filosofiassa kantaa, jonka mukaan mitään pysyvää totuutta ei ole, kutsutaan relativismiksi. Siitä on olemassa monenlaisia versioita. Relativisti voisi väittää, että on vain erilaisia elämänmuotoja, joilla ei ole mitään yhteisiä totuuden kriteereitä. Ja vaikka totuus lymyäisikin jossain, emme sitä voisi tietää.

Nykyajassa tämänkaltainen ajattelu tuntuu olevan nousussa. Epäilemättä moniarvoisuus, kansainvälisyys ja individualismi ruokkii tällaista ajattelua. Niinpä esimerkiksi kristinuskon väite, että Jeesus on ainoa tie pelastukseen, tuntuu jopa röyhkeältä. Vastaavasti jopa luonnontiede on eräille vain näkökulma muiden joukossa.

”Relativisti voisi väittää, että on vain erilaisia elämänmuotoja, joilla ei ole mitään yhteisiä totuuden kriteereitä.”

Totuuden välttämättömyys

Emme kuitenkaan mielestäni pärjää ilman totuuden käsitettä. Relativismi kumoaa itsensä. Eikö väite, ettei totuutta ole olemassa, itseasiassa olekin yksi totuus? Toisekseen mikään inhimillinen keskustelu ei onnistu ilman käsitystä totuudesta. Tieteessä on pakko ajatella, että jokin käsitys on paremmin perusteltu kuin jokin toinen. Jo arkijärkikin nojaa siihen, että totuuden ja valheen välillä on ero. Totuus on nähdäkseni vastaavuutta väitteen ja todellisuuden välillä.

Totuus kristinuskossa

Perinteisesti kristinuskossa totuudella on ollut perustava asema. Onhan uskon ytimessä ajatus, että itse Jumala on ilmoittanut Raamatussa ihmiselle totuuden pelastuksesta. Tämä totuus on sulkenut muut pelastuskäsitykset ulkopuolelle. Toki eri kristinuskon haarojen välillä on ollut näkemyseroja, mutta kova ydin on kuitenkin yhteinen. Näin totuus on ankkuroitunut uskomme perustaan. Voiko olla sattumaa, että nykyinen luonnontiede on syntynyt kulttuureissa, joissa kristinusko on vallinnut?

”Voiko olla sattumaa, että nykyinen luonnontiede on syntynyt kulttuureissa, joissa kristinusko on vallinnut?”

Tiede etsii totuutta järjen ja kokeiden avulla. Pohjalla on usko totuuteen kuten kristinuskossakin. Itse uskon, että tieteellinen totuus on aina enemmän tai vähemmän tilapäinen. Mutta siitä ei seuraa, että se olisi vain näkökulma toisten joukossa. Kristinusko ja tiede täydentävät toisiaan eivätkä kilpaile keskenään.

Totuus sittenkin?

Kun jälkimoderni aika on päättänyt hylätä totuuden, se on alkanut rakentaa hiekalle. Ensin on mennyt kristinusko, nyt vuorossa on tiede. Mutuheitot ja huuhaa leviävät. Sivistystä vähätellään eikä itsensä kehittäminen tunnu kiinnostavan. Ja kuitenkin totuus on ankkuroitunut meihin syvästi, ja voimme huonosti ilman sitä. Kun totuus hylätään, jäämme tuuliajolle. Uskon, että totuuden perustus on Hänessä, joka sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6).