Teksti: Teemu Sarkkinen | Kuvat: Adobe Stock (artikkelikuva) ja Niko Seppä

Kirjoittaja on teologian maisteri, jonka pääaine on eksegetiikka eli raamatunselitysoppi. Sarkkisen mukaan Raamatun kääntäminen on vaativaa työtä juuri teoksen uskonnollisen luonteen vuoksi. Tämä asettaa käännöstyölle erityisiä vaatimuksia tavanomaisen huolellisuuden ja asiantuntijatyön rinnalle. Joitakin käännöksiin päätyneitä ratkaisuita voi pitää jopa virheinä. Aika näyttää, päätyvätkö käännöskomiteat suosittamaan niihin myöhemmin toisenlaisia ilmaisuja.

Maa oli autio ja tyhjä – vai oliko?

Ensimmäinen esimerkki on poimittu luomiskertomuksesta (1. Moos. 1), jonka alkupuolella kuvataan maan tilaa ennen varsinaisen luomistyön alkua. Suomenkielisissä raamatunkäännöksissä on poikkeuksetta todettu maan olleen ”autio ja tyhjä”. Sitä se ei kuitenkaan alkutekstin perusteella ollut.

Alkutekstissä käytetyn hepreankielisen ilmauksen tōhū wawōhū on luontevaa tulkita kuvaavan autiuden tai tyhjyyden sijaan pikemminkin epäjärjestystä. Sanan tōhū perusmerkitys näyttää tosin viittaavan usein tavalla tai toisella tyhjyyteen, mutta aina merkitys ei ole yksiselitteinen.

Esimerkiksi jakeissa Job 12:24 ja Ps. 107:40 sana näyttää viittaavan jonkinlaiseen tiettömään paikkaan tai tilaan. Varmaa ei ole, onko kyseessä konkreettinen vai kuvainnollinen tila ja halutaanko sanalla kuvata näissä yhteyksissä nimenomaan tyhjyyttä – vai kenties kaoottisuutta. Erityisesti tapauksista ensimmäisessä viimeksi mainittu tulkinta voisi hyvinkin olla mahdollinen.

Erityisiä ongelmia aiheuttavat kuitenkin luomiskertomuksen kaltaiset tapaukset, joissa tōhū esiintyy yhdessä sanan bōhū[1] kanssa. Jälkimmäisellä sanalla ei nimittäin ole tunnettuja itsenäisiä käyttöyhteyksiä eikä näin ollen myöskään varsinaista perusmerkitystä. Suomeksi sanottuna se ei siis tarkoita yhtään mitään!

Jälkimmäisellä sanalla (bōhū) ei nimittäin ole tunnettuja itsenäisiä käyttöyhteyksiä eikä näin ollen myöskään varsinaista perusmerkitystä. Suomeksi sanottuna se ei siis tarkoita yhtään mitään!

Sana esiintyy poikkeuksetta sanan tōhū yhteydessä – joko siihen kiinteästi rinnastuskonjunktiolla kytkettynä tai vähintäänkin sen välittömässä läheisyydessä. Näin ollen on perusteltua väittää, että kyseessä on tarkoituksellinen sanaleikkirakenne.

Kun ilmausta tōhū wawōhū tarkastellaan osana luomiskertomusta, sen voidaan havaita kuvaavan maata tilassa, jossa sen hallitseva elementti oli pelkkä muodoton vesimassa.[2] Tunnetun maailman rakenteet puuttuivat täysin. On siis jokseenkin ilmeistä, ettei maata ole luontevaa kuvata ensisijaisesti autioksi tai tyhjäksi, vaan pikemminkin keskeneräiseksi.

Kuvaava ja kaiken lisäksi heprean sanaleikin osuvasti välittävä käännös voisi siis olla esimerkiksi ’mullin mallin’ tai ’hyrskyn myrskyn’, joita onkin joskus ehdotettu. Nähtäväksi jää, tuleeko kummastakaan koskaan virallisesti hyväksyttyä käännösratkaisua.

 

Virheen taustalla käännösperinne

Se, että suomennoksissa on tavattu käyttää sanoja autio ja tyhjä, pohjautuu luultavasti ennen kaikkea perinteeseen. Varhaisimmat suomennokset perustuvat monin paikoin Martti Lutherin saksankieliseen käännökseen, jossa puolestaan voidaan havaita vaikutteita latinan- ja saksankielisistä lähteistä.

Jo varhaisessa latinankielisessä käännöksessä, Vulgatassa, käytetään maan alkutilaa kuvattaessa onttoutta tai tyhjyyttä merkitseviä sanoja inanis ja vacua. Huomionarvoista kuitenkin on, että varhaisimmassa säilyneessä Vanhan testamentin käännöksessä, kreikankielisessä Septuagintassa, ilmauksen tōhū wawōhū vastineena käytetään keskeneräisyyteen tai järjestyksen puutteeseen viittaavaa sanaa ’akataskeuastos’. On mielenkiintoista, että latinankielisessä käännöksessä lähdettiin aikoinaan eri linjoille.

 

Tehkää parannus

Toinen esimerkki suomenkielisissä Raamatuissa esiintyvästä käännösvirheestä on sana parannus. Vanhojen virallistettujen raamatunkäännösten mukaan Johannes Kastaja (Matt. 3:2), Jeesus (esim. Matt. 4:17; Mark. 1:15; Ilm. 2:5) ja apostolit (esim. Mark. 6:12; Ap. t. 2:38) vaativat toistuvasti kuulijoitaan tekemään parannuksen. Tälle käännökselle ei kuitenkaan ole pohjaa alkutekstissä.

Parannuskehotuksiksi käännettyjen ilmausten taustalla on profeetallisessa kielenkäytössä suosittu hepreankielinen kutsuhuuto shūvū, joka merkitsee yksinkertaisesti takaisin kääntymistä tai palaamista.

Parannuskehotuksiksi käännettyjen ilmausten taustalla on profeetallisessa kielenkäytössä suosittu hepreankielinen kutsuhuuto shūvū, joka merkitsee yksinkertaisesti takaisin kääntymistä tai palaamista. Se käännettiin aikoinaan kreikaksi käyttäen verbimuotoa metanoeite, joka tarkoittaa suurin piirtein ’muuttakaa ajattelutapaanne’ tai ’ajatelkaa toisin’.

Latinankieliseen käännökseen ilmaus päätyi muodossa paenitentiam agite, ’tehkää parannus’. Luther seurasi omassa käännöksessään Vulgatan tulkintaa. On siis todennäköistä, että vanhat suomennokset saivat tässäkin tapauksessa vaikutteita juuri Vulgatan käynnistämästä käännösperinteestä.

Nykyisessä kirkkoraamatussa parannuskehotukset on useimmiten korvattu osuvammalla sanalla ’kääntykää’. Alkuperäinen käännös oli kuitenkin ehtinyt saada niin suuren teologisen painoarvon, ettei siitä ilmeisesti suostuttu luopumaan kokonaan. Parannuskehotuksia esiintyy yhä muun muassa Jeesuksen Johanneksen ilmestyksessä lausumissa sanoissa (Ilm. 3:3, 3:19).

 

Peittelemätöntä erotiikkaa

Kolmantena esimerkkinä tarkastellaan Laulujen laulun[3] seitsemänteen lukuun sisältyvää naisvartalon ylistystä. Ensimmäisessä jakeessa kuvaillaan naisen jalkoja (hepr. pa`am) ja lanteita (hepr. jārēch). Lanteiden jälkeen ylistettävästä ruumiinosasta käytetään alkutekstissä napaa merkitsevää sanaa šōrer.

Sanan merkitykseen ei liity minkäänlaista epäselvyyttä, ja se on käännetty oikein niin Septuagintassa kuin Vulgatassakin. Näin ollen myös Luther käänsi sanan oikein. Koska traditiossa ei ollut syntynyt poikkeamia, onnistunut käännös välittyi niin ikään varhaisimpaan viralliseen suomennokseen, Bibliaan.

Edellistä kirkkoraamattua laadittaessa päädyttiin kuitenkin poikkeamaan perinteestä, minkä seurauksena navasta tuli yllättäen povi. Nykyisessä kirkkoraamatussa puhutaan sylistä.

Edellistä kirkkoraamattua laadittaessa päädyttiin kuitenkin poikkeamaan perinteestä, minkä seurauksena navasta tuli yllättäen povi. Nykyisessä kirkkoraamatussa puhutaan sylistä. Molempia voidaan pitää jokseenkin omaperäisinä ratkaisuina, sillä kummallekaan ei voida kaikesta päätellen löytää tukea sen enempää erikielisistä käännöksistä kuin tutkimuskirjallisuudestakaan.

Sen sijaan tutkimuksessa on oltu jokseenkin yksimielisiä sanan šōrer perusmerkityksestä. Jotkut tutkijat ovat tosin esittäneet, että šōrer voisi joissakin tapauksissa viitata vaginaan. Tämäkin tulkinta on kuitenkin Laulujen laulun asiayhteydessä erikoinen, sillä naisen vartalon ylistys alkaa jaloista ja lanteista edeten vatsaan ja rintoihin, joiden jälkeen kuvaillaan kaulaa, kasvonpiirteitä ja hiuksia. Kuvaus näyttää siis etenevän loogisessa järjestyksessä alhaalta ylöspäin. Näin ollen olisi kummallinen ratkaisu kuvailla lanteiden jälkeen vaginaa ja sen jälkeen siirtyä yllättäen vatsaan.

Edellä kuvatun perusteella on ilmeistä, että napa on loogisin käännösvaihtoehto niin semantiikan kuin kontekstinkin näkökulmasta. Siihen, miksi kahdessa uusimmassa virallisessa suomennoksessa päädyttiin poikkeuksellisiin käännösratkaisuihin, ei liene yksiselitteistä syytä.

Siihen, miksi kahdessa uusimmassa virallisessa suomennoksessa päädyttiin poikkeuksellisiin käännösratkaisuihin, ei liene yksiselitteistä syytä.

On mahdollista, että kääntäjät tunsivat tutkimuksessa esiintyneen näkemyksen, jonka mukaan šōrer voisi viitata vaginaan joissakin tapauksissa ja päätyivät arvioimaan, että näin voisi olla myös Laulujen laulun kohdalla. Häveliäisyyssyistä he eivät kuitenkaan rohjenneet käyttää sanaa vagina (tai jotakin soveliasta vastinetta) vaan päätyivät sen sijaan muotoilemaan kömpelön kiertoilmauksen.

Toisaalta napa-sanan korvaaminen on saatettu kokea tarpeelliseksi senkin vuoksi, että sen käyttö voi tuottaa asiayhteydessään erikoisia mielleyhtymiä. Napa kun kuvataan Laulujen laulussa maljaksi, ”josta sekoitettu viini ei puutu”.[4]

Edellä käsitellyt esimerkkitapaukset osoittavat, että suomenkielisissä raamatunkäännöksissä esiintyvien virheiden taustalla voidaan hahmottaa erilaisia syitä. Jotkin virheet voivat pohjautua harhaanjohtavaan käännösperinteeseen. Joissakin tapauksissa virheellisten käännösten taustalla voivat vaikuttaa myös teologiset tai kulttuuriset syyt.

 

Raamatun kääntäminen on vaativaa työtä

Kaikki tarkastellut esimerkit ilmentävät raamatunkäännöstyöhön liittyviä kimurantteja pulmia. Tekstin kääntäminen kieleltä toiselle ei ylipäänsäkään ole aina yksinkertainen tehtävä – etenkään sellaisessa tapauksessa, kun lähtö- ja kohdekielten ominaisuudet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Erityisiä haasteita kohdataan, kun pohjatekstin ja käännöksen ajallinen ja kulttuurinen etäisyys on suuri.

Raamatunkäännöstyöhön liittyvät ongelmat ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Pulmia aiheuttaa ensinnäkin Raamatun luonne: kyseessä on pitkän ajan kuluessa syntynyt, erilaisista kirjoituksista koostuva tekstikokoelma, joka on peräisin eri aikakaudelta ja erilaisesta kulttuurista kuin modernit käännökset.

Uskonnollisen painoarvonsa vuoksi Raamattua ei voida kääntää yhtä vapaasti kuin useimpia muita tekstejä.

Näiden seikkojen lisäksi haasteita aiheuttaa Raamatun erityislaatuinen asema sen merkittävimpien lukijaryhmien keskuudessa. Kristilliset kirkot pitävät sitä pyhänä kirjakokoelmana, ja etenkin protestanttisissa kirkkokunnissa se toimii kirkon opetuksen ylimpänä ohjeena (ainakin periaatteessa). Uskonnollisen painoarvonsa vuoksi Raamattua ei voida kääntää yhtä vapaasti kuin useimpia muita tekstejä. Pyhien tekstien tulkinnassa syntyy väistämättä perinteitä, ja vähäisetkin muutokset totunnaisiin sanamuotoihin saavat helposti kielteisen vastaanoton perinteitä arvostavalta lukijakunnalta.

Raamatunkääntäjiä ei siis lopulta liene syytä moittia kohtuuttomasti kiistanalaisista käännösratkaisuistaan.

 

[1] Heprean konsonantti ב ääntyy sanan alussa b:nä, mutta sanan lopussa tai keskellä ilman kahdennusmerkkiä se ääntyy v:nä.

[2] Hepr. t ͤhoom (’syvyys’, ’alkumeri’).

[3] Vanhassa kirkkoraamatussa Korkea veisu.

[4] Käännös on kirjoittajan oma.